Black Thursday

Mä halusin tänään kirjoittaa vähän vaikeammasta aiheesta. Nimittäin siitä miten selvitä hormonihirviön kanssa. Se on tietysti yksilöllistä miten pahasti raskaushormonit alkaa aiheuttamaan ketutusta, mutta meidän tapauksessa niin on käynyt kovastikin eikä sen seuraukset ole mitenkään nättiä katseltavaa. Muutamaan otteeseen onkin tullut mun teksteistä varmaan esille että A on ollut aika kiukkuinen tän raskauden aikana. Välillä on ollut parempia kausia, mutta tossa alkuraskaudessa ja nyt taas loppuraskaudessa on ollut vaikeampaa.

Alussahan se jatkuvasti valitti mulle kuinka sotkuista meillä on (vaikkei ollut) ja etenkin kaikki mun jälkeeni jättämät "sotkut" sai sen näkemään punaista. Suurimman osan ajasta kestin ihan hyvin mutta muutamia kertoja meille tuli aika koviakin yhteenottoja kun mulla ei pää enää kestänyt. Onneksi siinä ekan kolmanneksen lopulle tultaessa alkoi rauhottua. Nyt sitten on joitakin viikkoja tässä mennyt päivä päivältä huonompaan suuntaan. Huomaan että A:ta ottaa päähän koko ajan ja aivan kaikki ja jälleen kerran etenkin minä ja mun jutut. Yritän kestää parhaani mukaan mutta esim tänään sitten napsahti totaalisesti päässä enkä kestänyt enää ollenkaan. A oli valittanut mulle siitä asti kun tuli töistä, kuten parina viime päivänäkin. Se on kutsunut huomenna muutaman työkaverin meille ennen niiden työpaikan pikkujouluja. Nyt sen siivousvimma nousi siis ihan kymmenenteen potenssiin. Ja sen siivousvimmalla tarkoitan että etenkin mun olis pitänyt kiillottaa kämppä hammasharjalla putipuhtaaksi. Pari päivää ollaan tässä nyt pikkuhiljaa siivoiltu koska mä oon edelleen vähän flunssanen ja A:n vointi taas on mitä se nyt raskaana olevalla tässä kohtaa on. Mä oon siivoillut päivällä kun A on ollut töissä ja tänään se kaiken räpätyksen päätteeksi näpäytti että "ethän sä oo siis siivonnut mitään täällä". Eilen melkein sama homma, kotiin tullessaan se ei mukamas edes huomannut että oon tehnyt mitään. Mä tästä sitten hermostuin ja koitin mennä makkariin rauhottumaan mutta A seurasi perässä ja kohta olikin täys huuto päällä. Loppuilta meni mököttäessä ja tiuskiessa. Mua suututti aivan julmetun paljon eikä A tuntunut edes tajuavan miksi vaikka lateli ikäviä kommentteja toinen toisensa perään. En väitä että olisin ollut riidellessä enää itsekään mitenkään kaunosanainen mutta loukattuna osapuolena sitä kokee että toisen pitäisi pahoitella ja lohduttaa eikä heittää sytytysnestettä tuleen.

Myöhemmin illalla A nukahti ja oltiin edelleen riidoissa. Olin vaan niin vihainen etten pystynyt mennä sopimaan ja oon huomannut että nyt noi raskaushormonit on aiheuttaneet sen että A:n on melkein mahdoton pyytää anteeksi vaikka tiestäiskin tehneensä väärin. Istuskelin siinä sitten sohvalla ja yritin miettiä kuinka mun pää kestää hajoamatta mahdollisesti vielä pari kuukautta tällasta. En yhtään ihmettele että monilla joilla parisuhde on heikommassa tilassa, se hajoaa tässä odotusaikana. Siinä vaiheessa kun toinen huutaa päin naamaa että "erotaan ja ei varmaan ikinä olis pitänyt mennä naimisiin" on aika vaikeeta olla lähtemättä. Mutta siihen pitää vaan pystyä.

Ja täytyy pystyä pysymään rauhallisena ja ottaa ne sanalliset iskut vastaan. Tosiasia nimittäin on että hormoneiden pyörteissä oleva vaimo ei tiedä mitä sanoo eikä ymmärrä olleensa ärsyttävä tai epäreilu. Eikä voi niille hormoneille ja niiden aiheuttamille tunteille mitään. Ja se on ok. Raskaus on pariskunnalle yhteinen ja siinä osapuolilla on erilaiset tehtävät: toisen tehtävä on kantaa sitä lasta 9 kuukautta, kestää kaikki kivut ja kolotukset ja lopuksi selvitä vielä synnytyksestä. Ja mikä sillon jää sen toisen tehtäväksi? Huolehtia puolisonsa hyvästä olosta. Auttaa kantamaan henkistä taakkaa siten että kestää niitä puolison kiukun purkauksia. Hoivata, huoltaa ja täyttää puolison toiveet vaikkea huvittaisikaan. Pahoitella vaikka kokiskin että se toinen aloitti ja esitti pahemmat loukkaukset. Sitä voi valita että haluaako olla oikeassa vai haluaako että kotona säilyy rauha ja hyvä mieli. Tällaisissa tilanteissa molempia ei voi saada, eikä oo kovinkaan vaikea miettiä kumpi on tärkeämpää. Kaiken tän jälkeen voi kuitenkin todeta pääsevänsä itse niin paljon helpommalla kuin se joka on raskaana.


P.S.
Löysin näistä ajatuksista voimaa joten nielin ylpeyteni ja pyysin anteeksi. Nyt on rauha maassa ja hyvä mieli. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin se.