Vauvapohdintoja

Eilen illalla makoilin sängyssä ja lueskelin toisten raskausblogeja, sellaisten jotka on jo saaneet nyytin syliinsä, mutta luin juttuja heidän samasta vaiheesta kuin mikä meillä on itsellä menossa. Jotenkin tuli yhtäkkiä sellanen fiilis että "mitä, onko meille tosiaan tulossa tollanen käärö, ihan oikeestiko". Välillä sen huomaa ettei tätä kuitenkaan oo ihan sisäistänyt vaikka joka päivä miettii vauvajuttuja ja sitä että tulisipa se jo. Siinä alkuraskaudessa tottui kuitenkin niin huolehtimiseen, koska jatkuvasti yllä leijui vielä silloin jossakin määrin todennäköinen keskenmeno. Varsinkin ennen sitä varhaisultraa. Nyt kun eka kolmannes on jäänyt kauas taakse ja ollaan kolmesti ultrassa saatu todistaa sitä ihmettä että pikkukaveri siellä hyvävointisena möllöttelee, on alkanut syntyä usko siihen että loppukin menee hyvin. Ja sehän tarkottaisi sitä että vauva tosiaan syntyy!

Tietysti tän ekan kuukaudenkin aikana mikä tokaa kolmannesta ollaan eletty, on välillä ajatellut että mitäs sitten jos jokin meneekin vikaan. Että nyt kun luottaa jo vauvan selviämiseen, niin mitäs jos ei se selviäkään. Ei edes pysty kuvittelemaan kuinka järkyttävää se voisi olla. Ennen sitä varhaisultraa (joka oli viikolla 7) tuntui että oltiin jokseenkin valveutuneita riskeistä ja kuviteltiin ainakin osaavamme suhtautua suht rauhallisesti jos ultrasta oliskin tullut huonoja uutisia. Olin lueskellut keskustelupalstoilta kuinka jotkut oli menneet ultraan intoa täynnä ja edes tiedostamatta sellasta riskiä että se oliskin vaikka tuulimuna. Sitten oli tietysti ihan kamala suru joka joillain jatkui vuosia. Haluttiin välttää se ja elää kuitenkin vähän varovasti, mielessä pitäen noi riskit.

Nyt ei kuitenkaan enää voi sanoa että oltais rauhallisia tai osattais suhtautua huonoihin uutisiin. Tässä vaiheessa siitä pienestä ihmisenalusta on tullut jo osa meidän perhettä, tavallaan pelottavaa, mutta vahva tunneside on vaan syntynyt. Että toivottavasti kaikki sujuu hyvin. Tän kaiken takia tuntuukin hassulta että yhtäkkiä voi tulla tollanen olo että mitä, tuleeko meille oikeasti vauva! Sitä kuvittelee tässä jokapäiväisessä elämässään nimittäin tiedostavan sen kokoajan varsin hyvin!

Tänään on muuten jotenkin ihanan syksyinen päivä. Kai se on toi tuuli, sade ja viileämpi ilma pitkän kuuman kauden jälkeen. Vaikka eihän tuolla oikeasti syksyiseltä näytä jos ulos katsoo, lehdet on vihreät. Mut kai sitä saa jo vähän fiilistellä;) Olen kyllä aina tykännyt syksystä, joskus nuorempana se oli ihan lempi vuodenaika. Nyt sitä kuitenkin odottaa ihan eri tavalla koska tietää että syksyn aikana raskaus taas etenee. Tervetuloa värikkäät lehdet, kovat sateet, villasukat, kynttilät ja lämmin tunnelma kotona!